1976

oli elämäni ensimmäänen ulukomaanmatka ja samalla ensimmäänen lentomatkaki. Se suuntautuu Kyproksen saarelle ja päällä oli harmaata asepukua ja silloon vielä pääs muistaakseni se verikauhaksi sanottu päähine. Saarelle laskeuruttiin Akrotirin sotilaskentälle joka lienee vieläki UK:n hallinnas, onhan kysees laillansa Brittien alusmaa ja paikalla näin aina sotilaallisia joukkoja. Muistan sen kun bussimatkalla kohti Nikosiaa pysähryymme ja oli jo pimiää ja muistan ne kevään tuoksut kun kaikki oli kukas ja paikat vihiriänä, tuoksu oli lähes huumaava. Siitä toimialueelle menosta en palioakaa muista, pikkuusen meitä kyykytettiinki, tuotiin aiva väärästä suunnasta ja piti ryämiä piikkilankojenki läpi vaikka suoraan oli spihaanki päässy. No, aika nopiasti siinä päästiin sitte asiaan ja omiin toimintapaikkoohin, minä viestiryhmään toises komppanias ja paikka oli FinnEagles-camp lentokentän läheisyyres. Ryhmän johtaja oli Ylikersantti Seppo Katajosto joka laillansa opasti mut YK_uran alakuun ja tekeiki sen varsin tyylikkäästi. Silloon vielä osa komppaniasta oli majoittuneena lentokentän terminaaliin ja sielä käytiin usein yhteyksiä laittelemas ja korjaamas. Lentokenttä jäi tyhjäksi Turkin tehtyä maihinnousun 1974 ja sitä ei koskaa enää siihen toimintaan avattu. kentälle jäi muutamia koneitakin, taisivat olla BA:n koneita kaikki jokka kutakuinki ehjinä säilyyvät. Riitti siinä 20-vuatiaalle kattelemista ja ihimettelemistäki, mutta sitä toimintaa oli siksiki reippaasti, ettei suuria keriinny tuumimahankaa kun piti rientää seuraavaan paikkaan ja lisäksi oli vielä päivystykset viestikeskuksessa. keskuksessa ruvettiin pikkuhiliaa tekemään pirempiä vuoroja ja näin saatiin aikaa enemmän muuhun operatiiviseen toimintaan ja tuli sitä vapaataki aika mukavasti, varsinki sitte ku ruvettiin tekemään kakstoistatuntisia vuoroja, se sitoo vain toisen siihen varalle ja muut asi olla ja mennä kuinka tykkäsivät. Oltiinhan Nikosian kaupunkin kupees ja sielä riitti katteltavaa ja opittavaa nuorelle miehelle. Onneksi oli hyvät opastajan, mainittu Seppo, Henkka ja vaikka Väiski toimivat oivallisina opastajin aja opettajinaki. Muistan ensimmääset kosketukset paikallisiin ruakiin ja se tapahtu muistaakeseni Mammarian kyläs sellaases pienes koppiravintolas jossa isä ja poika tekivät kepurukkasia. Se oli sellaanen rukkasen muatoosen leivän sisälle rillattua lammasta ja kasviksia sisältävä ruaka ja silloon tuntuu kovinki eksoottiselta. Kun oli kloppian tottunu enimmäkseen perunoohin ja soosiihin. Sittemmin ruakavalio laajeni aika lailla ja siinä auttoo esim. Kotipaarin mamma joka teki lositavia ruakia. Sielä syätiin usein porsaankyliyksiä ja lihapullia. Sittemmin ystävystyyn Finlandia-taksin kuskien kans ja he kutsuuvat kotiinsa syämään ja siälä sain sitä oikiaa Kyproksen ruakaa. Moussakaa ja erilaasia rilliruakia ja vaikka viinenlehteen käärittyjä kääryleitä ja vaikka mitä. Kuskit piti mua kun piispaa pappilas, soittelinhan heille asiakkaita kun kaverit tilas keskuksesta autoa ja silloon aina se kuka päivystämäs oli, päätti jotta mistä virmasta se tilatahan. Ja kun yksin ajoon sen virman autoolla, en koskaa maksanu kyytistä mitää. hyvää ja toimivaa yhteistyätä. Ei niitä virmoja montaa ollu ja tietysti tilaaltihin muiltaki, ei Finlandiakaa joka kerta pystyny autoa laittamahan ja silloon tilasin muualta. Oli Blackie, Katri-Helena-taksi ja vaikka mitä. Palveluaikani venähti vuodeksi ja kerran kerkisin suomes käyrä lomilla, muuten lomat meni israelis ja paikallisesti saarella autoollen ja muuta touhaalles. Palio se vuosi opetti elämää, mammonaa ei juurikaa päässy kertymähän, mutta ne kokemukset ei unohru koskaa ja ei unohru kaverikkaa. Ei ainakaa kaikki. Tämä vain tälläänen pieni muistelo, näitähän piisaa, jotta kattotahan jatkoa joskus. Nyt sämpylät vaatii huomiota, ovat leivottuna nousemas ja seuraavaksi meen ja pistelen haarukalla ja painan vielä vähä kasahan ja paan uunihin.